Meissä on sitkeä taipumus jakaa maailma omiin ja vieraisiin. Kun joku astuu alueelle, jonka koemme omaksemme, reaktio ei ole aina uteliaisuus tai neuvottelu, vaan torjunta. Tästä syntyy ajattelutapa, jossa tulija nähdään helposti haittaeläimenä eikä ihmisenä tai osana samaa yhteisöä.

Juuri siinä on ongelman ydin. Kun vastapuoli nimetään hävitettäväksi, keskustelu muuttuu nopeasti puolustustaisteluksi, jossa tarkoitus pyhittää keinot. Silloin unohtuu, että reviirin varjeleminen ei ole vain vaistoa vaan myös valinta, ja valintoihin voidaan vaikuttaa.

Svenska Yle on kuvannut tätä ilmiötä osuvasti: ihminen puolustaa reviiriään aggressiivisesti ja leimaa tunkeilijan helposti vahingolliseksi. Tällainen kieli ei ole harmitonta, koska se tekee kovista toimista helpommin hyväksyttäviä ja kaventaa tilaa niiltä ratkaisuilta, jotka perustuisivat yhteiselolle, sääntöihin ja suhteellisuuteen.

Vasta-argumentti kuuluu, että yhteiskunnan on oikeus suojella rajojaan, omaisuuttaan ja turvallisuuttaan. Se pitää paikkansa. Mutta suojeleminen ei edellytä sitä, että toinen osapuoli riisutaan ihmisarvosta; päinvastoin, juuri silloin tarvitaan tarkkaa harkintaa, jotta puolustus ei muutu tarpeettomaksi vahingoksi.

Siksi tämä ei ole vain puhetta eläimistä tai luonnosta, vaan laajempi muistutus politiikasta ja vallasta. Kun alamme nähdä tulijat tuholaisina, rakennamme itse ongelman, jota väitämme torjuvamme. Viisas yhteiskunta tunnistaa reviirivietin, mutta ei anna sen määrätä kaikkea.